Byrokratian rattaiden pureskeltavana – Ollako maisteriopinnoissa vaiko ei?

TEKSTI JA KUVA: MARZI, LUUPIN FUKSI 2022

Hain opiskelemaan tietojenkäsittelytieteitä lähinnä aikani kuluksi ja kaverin yllyttämänä, sillä olihan minulla jo pohjilla valmiina tietojenkäsittelyn tradenomin tutkinto ja työelämäänkin olin ikäväkseni päätynyt. Paineita en siis aikonutkaan ottaa opinahjosta: Jos nyt vähän jotain uutta oppisi, näkisi elämää yliopiston puolella ja siinä sivussa saisi vaikka pari uutta kaveriakin. Onnekkaan sattuman seurauksena päädyin kuitenkin fuksiryhmään jossa liki puolet oli suoraan maisterivaiheessa aloittavia – eli suoraan aiemman tutkinnon voimalla maisterivaiheeseen siirtyviä. Eräs totesikin fiksusti että ”ei kukaan hyödy turhien kandien tekemisestä” joka jäi siinä määrin resonoimaan päähäni, että päätin ottaa selvää voisinko kenties itsekin välttyä tuolta riesalta. 

Voisin! Vai voisinkohan sittenkään, sillä olen tässä vaiheessa odotellut päätöstä suuntaan tai toiseen jo kolmatta kuukautta. Eipä tuo sinänsä haittaa, syyni opiskeluihin kun ovat varsin keveitä, mutta harvemmin epätietoisuuden löysässä hirressä roikkuminen mitään erityistä herkkua on. Siirtyminen prosessiin sentään meni suhteellisen kivuttomasti: Täytin yhden hakemuksen, lähetin sen tutkinto-ohjelman asiointiosoitteeseen ja parin viikon sykleissä vaihdeltiin sähköposteja koulutusasiantuntijan kanssa, kunnes yhteydenpito asiantuntijan kanssa hiljeni kuin kehnosti menneiden tinder-treffien jäljiltä. 

Haluan uskoa, että tuolla jossakin taustalla byrokratian rattaat jauhavat tiukkaa analyysiä siitä, että kelpaanko minä oikeasti maisterivaiheeseen, vai tulisiko minun kuitenkin osoittaa kelpoisuuteni riutumalla kandivaihe läpi useimpien tavoin. Sikäli voin kyllä ymmärtää, että kohdallani päätöksen tekeminen ei ehkä ole ihan niin suoraviivaista kuin kenties jonkin sellaisen kohdalla, joka on vasta hiljattain valmistunut tai valmistumisesta on kulunut vain muutamia vuosia. Vaikka valmistuin Tampereen Ammattikorkeakoulusta, ei Tampereen Yliopiston puolella ollut aavistustakaan siitä mitä TAMKissa on tapahtunut tai opetettu, vaikka kuulemma nykyään ovatkin samaa taloa. Kurssien vastaavuuksia siirtymää varten täytyi kysellä vanhoja, jo verkosta poistettuja, opinto-oppaita TAMKin opintokansliasta, jotka sentään toimitettiin yllättävänkin ripeästi. Oppaista löydettyjen kurssikuvausten muutaman hassun rivin perusteella piti sitten arvailla, että voisiko se kelvata ennakkovaatimuksiin vai ei. Tokihan niihin pystyi lisäämään omia tuntemuksia ja kaivelemaan muistin syövereistä jotakin lisätäytettä anomusta tukemaan, mutta niiden hyödyllisyyttä lopullisen päätöksen teossa on hankala arvailla.

Syksy on mennyt yllättävän nopeasti töiden, opiskelijarientojen ja itse opiskelujen parissa, enkä ole onneksi kovinkaan usein jäänyt murehtimaan päätöstä. En ole toistaiseksi tavannut vielä muita opiskelijoita, joilla olisi samanlainen tilanne päällä, joten en tiedä onko tämä sittenkin ihan normaalia ja asioiden kuuluukin edetä rauhallisen varmasti ilman joutavaa tilannetietojen päivitystä. Ehkäpä vika onkin minussa, sillä työelämässä jostain syystä asioihin halutaan aina kaikenlaista tiedotusta ja päivitystä, vaikka ei olisikaan mitään uutta kerrottavaa. En lainkaan ihmettelisi, jos tuo joutava hötkyily ja pöhinä töistä olisi tarttunut vaivihkaa minuun ja nyt aiheuttaisi tätä päätöksen kuumottelua. Lieneekin aika vetää henkeä ja keskittyä lähinnä glögitarjousten metsästämiseen pikkujoulukautta odotellessa. Puupartaa lainatakseni: ”Kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu; eikä ole mitään syytä kiirehtiä tapahtumista

Marzi, vuoden 2022 fuksi